Onko väärin kaivata yksineloa?
Tekeeköhän se minusta huonomman ihmisen, kertooko se sitä ettenkö rakastakaan toista?

Välillä kaipaan hiljaisuutta, ehkä liiankin usein. Kaipaan omia pieniä juttujani mitä teen vain silloin kun olen ihan yksin. En itke riidellessä, ei tunnu pahalle nukkua yötä yksin.

Joskus kaipaan sitä että voisin lähteä kaupungille katsomaan miehiä, juoda siideri terassille ja flirttailla. En tahtoisi juuri nyt olla kenellekkään tilivelvollinen enkä tahtoisi ottaa huomioon toisen tunteita.

Olenko jaksanut tätä kaikkea, kuvitellessani olevani rakastunut, vain sen takia että itsellä asiat ovat suhteellisen huonosti? Onko tämä tilanne luonut vain turvallista tunnetta, joka ei kuitenkaan ole todellista? Nyt kun tunnelin päässä alkaa valo pilkistää, muutkin tunteet muuttuvat.

Toisaalta kaikki voi johtua liiallisesta yhdessäolosta. Kun ei ole omaa elämää, on vain toisen naama ja toisen jutut päivästä toiseen. Ei jaksaisi aina kuunnella jorinoita, jatkuvaa seksin vonkaamista tai yhtään mitään muuta.

Nytkin ahdistaa. Tulen kotiin ja tahdon olla yksin. En kuitenkaan saa olla.